Mari Rasimus // March 26 2016

Mitä voimme oppia tasa-arvokeskustelusta?

Seurasin Digitalistissa vellonutta tasa-arvokeskustelua suurella mielenkiinnolla ja lämmöllä.

Koska ”vastapuolilla” oli kaksi erittäin paljon arvostamaani ihmistä, halusin ymmärtää molempia enkä aio ottaa kantaa siihen, kuka oli oikeassa. Sen sijaan haluaisin pureskella havaintojani ihmisyyden näkökulmasta.

Keskustelu osoitti, että vaikka kannamme päivittäin ammattilaisten kuoria ja viittoja – Digitalistin tapauksessa vielä harvinaisen avarakatseisia ”edelläkävijäkuoria” – oikeasti aivomme toimivat paljolti samoin mekanismein kuin luolamiesaikoina: kun koemme uhkaa itseämme tai ”heimoamme” kohtaan, mantelitumakkeemme aktivoituu ja alamme käyttäytyä taistele-pakene-jähmety-defenssein. Sisäinen lapsemme astuu estradille suurine tunteineen ja haluaa tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi, rakastetuksi.

Samalla muodostuu ”minä / me vastaan muut” -vastakkainasettelu, jossa vastakkaista osapuolta on vaikea ymmärtää ja helppo tuomita.

Samat mekanismit toimivat päivittäin arjessamme. Vastapuolella saattaa tilanteesta riippuen olla pomo, joka ”ei tajua”, äänekäs naapuri tai maahanmuuttokeskustelun ”idiootit”.

Tässä ei ole mitään väärää, mutta mitä paremmin olemme yhteydessä itseemme ja tunnemme omat tunne- ja käyttäytymismallimme ja niiden taustat, sitä paremmin pystymme ymmärtämään myös muita. Tällöin voimme oivaltaa, että ihmismielen toiminta on itse asiassa universaalia: kaikki me kaipaamme ja tavoittelemme turvaa, hyväksyntää ja rakkautta. Menetelmät saada näitä vain saattavat vaihdella.

Onneksi emme ole kuitenkaan luolamiesaivojemme orjia, vaan voimme kehittää mieltämme samalla tavalla kuin voimme kehittää liikunnalla kehoamme.

Ensimmäinen askel on harrastaa itsetutkiskelua, pureksia ja yrittää ymmärtää näitä mekanismeja rationaalisen mielen tasolla. Mutta se ei aina riitä, sillä alitajuntaiset tunne- ja käyttäytymismallit hyvin helposti jyräävät tietoisen mielen.

Toinen askel on alkaa harjoittaa mindfulness- ja itsemyötätuntotaitoja, jolloin alamme tutustua ja vaikuttaa itseemme syvemmin. Näitä taitoja harjoitetaan muun muassa Digitalistien viikon parhaassa aamussa keskiviikkoisin. Säännöllisellä harjoituksella voimme tiedostaa, että ajatukset ja tunteet itse asiassa eivät ole pysyviä, eivät aina edes totta eikä niiden ainakaan tarvitse antaa hallita meitä.

Mitä pidempään mindfulnessia ja itsemyötätuntoa harjoittaa, sitä paremmin osaa arvostaa inhimillisen elämän koko kirjoa.

Rohkeutta ei ole olla sivussa ja olla tuntematta, rohkeutta on antaa myötätuntoa itselleen ja vastapuolelle, kun inhimillisyys nostaa päätään. Rohkeutta on myöntää oma haavoittuvuutensa ja osata pyytää anteeksi, jos tunteet räiskyvät joskus yli

 

 

More from Mari Rasimus