Toni Koutu // August 17 2015

Polttomerkitty mies

Toni Koutu

Founder

Tasaisen harmaa päivä valui taivaalta asvaltille vieden maiseman mukanaan. Mikään puolikosteassa, yllätyksettömässä säässä ei viitannut siihen, että tänään koko tuntemani todellisuus romahtaisi lopullisesti.

Edellisenä iltana oli suunniteltu tulevan kesän aikataulua hyvän aterian äärellä, talossa, joka oli hankittu ennemminkin rakkaudesta arkkitehtuuriin kuin käytännön järkisyistä. Olimme muodon vuoksi olleet aluksi eri mieltä, kuten aina, vaikka tiesimme, että sopisimme saman tutun suunnitelman, kuten aina. Kesäkuu menisi veneellä. Pojat olivat jo sen verran isoja, että niistä olisi apua purjeiden kanssa. Loppukesästä pakettimatka ulkomaille. Yhtäaikaisesti aikataulutetut lomat. Meidän arkemme kiersi samaa turvallista rataansa auringon kanssa. Me nousimme, kuljimme ja laskeuduimme, joka ikinen päivä saman reitin. Joskus havahduin pohtimaan, olinko se todella minä, oliko minulla osuutta asiaan, vai etenikö tämä automaattinen mekanismi omalla varmalla radallaan, huomaamatta meitä mukana kulkijoita, välittämättä meistä lainkaan.

Käänsin auton Keilaniemeen ja liu’uin merkitylle parkkipaikalle. Siitä asti oli kaikki toisin.

Suuressa salissa oli 400 kuulijaa. Pieni tanakka mies harmaassa puvussa seisoi salin etuosassa ja katseli meitä vakavana, haastaen. Tunsin hikoavat ihmiset ympärilläni. Tuijotin kengänkärkeä ja etsin katseellani kohtaa, josta kylmä loskavesi oli karannut sisään.

Ajattelin kotia, kaunista naista siellä, lasten leikkipaikkaa kalliolla talon vieressä.

Olipa kerran mies, joka työskenteli öljylautalla Pohjanmerellä. Eräänä yönä hän heräsi valtavaan räjähdykseen.”

Elop aloitti puheen katsellen meitä tutkien, puhuen kuin itselleen.

Kuului hiljainen hyrinä, kun salin satojen ihmisten pulssi kiihtyi yhtä aikaa ja sydämenlyönnit sekoittuivat toisiinsa.

Mitä se meinaa? Olen ollut talossa kaksitoista vuotta, tuo tuli vasta äsken. Mitä se mistään tietää? Kuuntelin kuinka kultaisen häkkini kalterit kilahtelivat ympärilläni lattiaan. Olen ollut talossa koko ammattiurani. Ollut se, jonka luokse tullaan, kun muut eivät osaa antaa vastausta. Ja nyt tuo kaveri oli sytyttänyt laiturin palamaan allani, käski hyppäämään.

Miten me jouduimme tähän tilanteeseen? Miksi me putosimme kyydistä, kun maailma ympärillämme muuttui? Kaadoimme itse bensaa liekkeihin lautallamme !”

Elop jatkoi ja käänsi tuomiota tuijottavat silmänsä suoraan kohti. Tulevaisuudenkuvani, selkeä kuin öljyvärimaalaus, suli Elopin katseen alla. Suli, jäähtyi ja valui viemäriin.

Irtisanottuja oli 3500. Suomessa. Vaimon ja lasten kysyvä katse, kun astuin kotiovesta. En sanonut mitään, en osannut. Menin nukkumaan. Nukuin vuoden.

Ihminen selviää, koska on niin rakennettu. Vene myytiin. Isän vene. Isän omin käsin hioma, minun lapsuuteni toinen koti.

Ja sitten tingittiin. Vähä vähältä kaikesta pienestä, sitten isommastakin. Kyllähän minunlaiseni mies töitä saa. Erityisosaaja, sillanrakentaja, tulkki tekniikan ja bisneksen välillä. Tarpeellinen, korvaamaton.

Mutta töitä ei saanut. Polttomerkki oli liian vahva. Nokia-mies etsii uutta uraa. Huonon bisneskulttuurin leimaama, yksi niistä, jotka lensivät yli laidan. Samanlaisia hukkuvia oli meri sakeanaan.

Päivä, jona silmät aukesivat, oli yksi ensimmäisen erilaisen kesän viimeisistä viipyvistä päivistä. Olimme eläneet kesän kuin uusina ihmisinä. Epätietoisina itsestämme ja aikeistamme. Kaikessa varuillamme ja kaikelle auki. Mikään totuttu ei ollut enää voimassa.

Ja äkkiä tieto iski voimakkaana ja miellyttävänä: Näin minä tahdon elää. Että elämä on uusi ja minä sille utelias. Että kaikessa on mahdollisuus kehittymiseen.  Ja kun olin oivaltanut rakastavani oivaltamista, oli helppo aloittaa sen tarjoaminen myös muille. Idea alkoi itää.

Tiesin, että jossain takanani suuri ja loistokas hylky vajosi hitaasti mereen. Mutta en kaivannut sitä enää. Olin ylpeä polttomerkistäni, historiasta, joka seuraisi minua aina. Tiesin myös olevani vahvempi kuin ne untuvikot, jotka uusina, ilman kolhuja uhosivat maailmalle ideoitaan.

Palava lautta, jolta mies itsensä löysi, pakotti hänet muuttamaan käyttäytymistään ja ottamaan uhkarohkean askeleen tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mies selviytyi kertomaan tarinansa,”

kannusti Elop korkealta koskemattomuuden tornistaan katsellen meitä, jotka pakenimme liekkejä hyppien hyiseen veteen.

Näinhän siinä tietysti kävi. Nyt tuolle ajatukselle voi jo hymähtää. Ja kun ensimmäiset asiakkaat saapuivat uuteen yritykseeni, katsoin heitä silmiin selkä suorana.

Annoin lupauksen, että heidän kohdallaan lautan ei tarvitse palaa. Että minä tiedän, miten tuuleen tartutaan turvallisesti ja miten sen kyydissä pysytään perille asti.

Toni Koutu

Work me:  LinkedIn @ToniKoutu

Lifestyle me:  Instagram @tonikoutuofficial

Story by @VeeraTyhtila

More from Toni Koutu