Ville Ohtonen // November 11 2016

Sinun ideasi eivät ole sinun.

Hyvä luova suunnittelija sitoutuu työhönsä, jopa intohimoisesti.

Hän ratkoo annettua tehtävää, ongelmaa tai haastetta hieroen aivonystyröitään armottomasti ja pusertaen itsestään parhaan ratkaisun, mitä suinkin irtoaa.

Samalla hän kiintyy aikaansaannokseensa – oli se idea, konsepti, identiteetti, mekaniikka tai vaikka maineteko. Kun idealle on antanut kaikkensa, siitä välittää.

Siksi moni suunnittelija varjelee pienokaistaan leijonaemon lailla, kunnes idea on varttunut ja valmis pärjäämään maailmalla.

Vaan mitäpä kävisi, jos heittäisit ideasi muiden raadeltavaksi jo taaperovaiheessa?

Jos paljastaisit idean raakileen esimerkiksi tusinalle kollegoitasi, sitä varmasti nokittaisiin, arvosteltaisiin ja verrattaisiin armotta muihin ideoihin.

Monelle suunnittelijalle ajatuskin moisesta on kauhistus.

Ideani on vasta untuvikko, se ei vielä kestä kritiikkiä! Jättäkää mun idea rauhaan!

Tunne on samankaltainen kuin vanhemmalla, joka vie lapsensa hammaslääkärille paikkaukseen. Poraamisen kyllä tietää tarpeelliseksi, silti pikkuisen vaikerrus raastaa rinta-alaa.

Mutta vaikka vihaisit ideasi kohtaamaa kritiikkiä, ideasi rakastaa sitä.

Kritiikki ei satuta ideaasi. Kritiikki paljastaa paikkaamista kaipaavat reiät ideasi hampaissa. Ne, joille itse olet sokea.

Kritiikki ohjaa eksyneen idean oikealle polulle. Sellaiselle, jota et ehkä itse ideallesi kaavaillut, mutta joka sopii sille paremmin kuin alunperin suunnittelemasi.

Kritiikin tarkoitus ei ole vahvistaa sinun ajatuksiasi ideasta, vaan vahvistaa itse ideaa. Tehdä ideastasi vieläkin parempi.

Jos ideasi saama kritiikki sattuu, muista kaksi asiaa:

Ensinnäkin sinä et ole ideasi.

Kun ideaa kritisoidaan, sinua tai sinun osaamistasi ei kritisoida. Jos idealtasi löytyy hammasmätää, ei se tee sinusta mätää. Mutta sinä voit sallia hampaan paikkauksen.

Toiseksi kritisoiminen on välittämistä.

Mitä useampi ja mitä syvällisemmin ihmiset osallistuvat ideasi kritisoimiseen, sitä enemmän he osoittavat hinkua sen parantamiseen. Sitä enemmän he ideastasi välittävät.

Aivan kuten kirjallisuudessa: mitä useampi kriitikko kirjaa kritisoi, sitä parempi kirjan täytyy olla. Keskinkertaisia teoksia ei vaivauduta arvioimaan.

En väitä, että aloittaminen olisi helppoa.

Keskeneräisten ideoiden altistaminen kollegoiden kritiikille hirvitti minua pitkään. En nähnyt kritiikin hyötyä vaan koin sen nimenomaan itseeni kohdistuvana. Siksi välttelin sitä.

Silmäni aukesivat pari vuotta sitten, kun löysin Alf Rehnin Best Day Ever -artikkelin. Idea, kuukausi ja vuosi kerrallaan opin heittämään pienokaisiani raadeltavaksi. Ja kas: ideoistani alkoi tulla parempia, niitä oli enemmän ja ne jalostuivat nopeammin.

Entä sinä ja sinun ideasi?

Onko tapanasi paljastaa keskeneräiset ideasi laajan kollektiivin arvosteltavaksi? Vai haudutko pienokaisia oman tiimisi sisällä niin pitkään, että kritiikki ei enää ehdi niitä muuttamaan?

Kummalla tavalla ideoistasi tulisi parempia?

P.S. Aihetta sivutaan myös Ed Catmullin kaikin puolin suositeltavassa Creativity Inc. -teoksessa.

More from Ville Ohtonen